90-luvulle sijoittuvan tositarinan päähenkilö: kaksirivinen harmonikka. Kuvan yksilö ei liity tapaukseen. (Kuva: Ira Korkala)
Aamuyöllä festivaalialue oli hiljentynyt ja majapaikan pihamaalta viimeisetkin juhlijat hiippailleet yöpuilleen kuka minnekin, vintille, aittoihin, telttoihin. Meitä istuskeli aitan seinustalla vielä kolme hilpeää naista. Joku meistä ehdotti, että lähdetään Penttilän sillalle auringonnousua katsomaan.
Siinä sitten käveltiin tien leveydeltä Kappelinkankaan suuntaan, risteyksestä ylämäkeen ohi Santerin kaffilan ja hautausmaan viertä alas sillalle. Muita kulkijoita ei näkynyt, vain yksi polkupyöräilijä viiletti ohitsemme. Tultiin vanhalle kapealle puusillalle, jossa on järjestetty tansseja. Sillassa on valkoiset kaiteet kulkijan nojailla ja keskellä levennykset puupenkkeineen istuskelijoille.
Sillalle tultuamme huomasimme vasemmanpuoleisella penkillä kaksirivisen haitarin. Sekös meitä ilahdutti, ja sillä turskuttelimme vuoron perään, vaikkei meistä kukaan soittaa osannut. Aurinko värjäsi itäisen taivaanrannan punaiseksi ja kultaiseksi ja heitti sitten ensimmäiset säteensä joelle. Kesävaatteissa tarkeni hyvin. Päivästä oli tulossa helteinen.
Koska kaksiriviselle ei omistajaa ilmaantunut, otimme sen mukaan viedäksemme soittopelin heti herättyämme löytötavaratoimistoon. Luulisi omistajan löytyvän, kun haitarissa oli teipattuna pelimannin nimi ja kotipaikkakunta, joka oli Jämsä.
Legendaaristen Penttilän sillan tanssien tunnelmaa vuodelta 2017. (Kuva: Krista Järvelä)
Soittimen omistaja etsinnässä
Seuraavana päivänä kannoin ylpeänä kaksirivistä olallani kuin pelimanni ja vein sen löytötavaratoimistoon. Kukaan ei ollut vielä soittopeliä kysellyt.
Myöhemmin ”Lipan alla” osuin jonossa sattumalta sellaisen miehen perään, jonka tiesin jämsäläiseksi pelimanniksi. Kysyin, mahtaako mies tuntea sen nimistä soittoniekkaa, joka haitarin kylkeen oli kirjoitettu. Pitkä mies katsoi minua pitkään ja sanoi soittajan jo repivän pirunkeuhkoa yläkerran orkesterissa.
Hiukan säikähtäneenä kysyin, tietääkö mies pelimannin kaksirivisestä. Näin jo mielessäni pelimannivainaan kansallispuku päällä ajelehtimassa Perhonjokea alas.
”Kyllä tiedän. Se on nykyään minulla, mutta just nyt en tiedä, missä se on”, Jämsän mies sanoi huolettomasti ja jatkoi puoliääneen: ”Kato kun mulla oli tuolla meijerin rannassa nainen, niin se haitari unohtui jonnekin Penttilän sillan pieleen.”
Kerroin pirunkeuhkomiehelle haitarin olevan nyt löytötavaratoimistossa ja että siitä oli ollut aamutuimaan iloa auringonnousun ihailijoille. Nauruksihan se meni, ja minä sain ison lämpimän halauksen ja tuopillisen kylmää olutta.
Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen jämsäläispelimanni oli säveltänyt sillalle unohtuneesta kaksirivisestä valssin.
Teksti:
Merja Lahti