Usein yhteinen kieli puuttuu, kuten mongolialaisten kanssa 2009, mutta aina jotenkin selvitään. Keskellä Festivaaliväkeä-sarjan toimittanut Merja Lahti.
Ensimmäinen altistus kaustisentautiin tapahtui 40 vuotta sitten, kun olimme toukokuussa 1978 syntyneen esikoispoikamme kanssa kansanmusiikkijuhlilla muutaman päivän. Kärräiltiin vauvanvaunuja, katseltiin satunnaisia esityksiä ja haisteltiin leppoisia tunnelmia. Tartunta jäi piilemään.
Seuraavaksi Kaustinen näyttäytyi rattoisana lystinpitopaikkana ja hienona estradina kansantanssiryhmä ISOn Tanhuujille, jonka riveissä tanssin 80-luvulla varsin aktiivisesti. Silloin kaustisentauti muuttui krooniseksi eikä paluuta enää ollut: Kaustiselle oli päästävä joka kesä. Mieleen on jäänyt joltain keikalta katkera yksityiskohta, kun en päässyt tanssimaan päälavalle Pellavaballadia; tytöistä oli aina ylitarjontaa. (Miten sen voi vieläkin muistaa?!)
Kun tanhut oli tanssittu, pääsin festareille jutuntekoon akkreditoituneena radiotoimittajana. Muistan mm. haastatelleeni Savilammen Anttia aiheesta yökatrilli, niin että tanssimme Areenalla katrillin jälkeen viimeistä valssia pikkuinen nauhuri kaulassa ja mikrofoni kädessä.
Japanilaisensemblen biisilista tuli juontajalle etukäteen, mutta ei poistanut ongelmaa (2009).
Jäätyäni pois radiohommista päätin hakeutua festivaalille töihin. Ei kun luuri kouraan ja soittamaan silloiselle ohjelmajohtajalle. Jyrki Heiskanen pestasikin minut juontajaksi 1990-luvun alussa, tarkkaa vuotta en muista. Se oli – ja on edelleen – jännittävää ja hauskaa puuhaa. Aina ei kaikki suju käsikirjoituksen mukaan: milloin on esiintyjäryhmä pahasti myöhässä tai peräti hukassa, milloin ensemblen ohjelmisto jotain ihan muuta kuin ennakkoon on kerrottu ja kerran sain biisilistan käteeni ennen konserttia hyvissä ajoin, mutta japanilaisin kirjaimin kirjoitettuna. Yhdessä avajaisjuhlassa kerroin vuolaasti ja pitkään kiinalaisensemblen seuraavasta ohjelmanumerosta, jossa lavan täyttää suuri joukko tanssivia naisia ja miehiä. Jyrki istui arvovaltaisen kutsuvierasjoukon kanssa eturivissä ja yritti huomaamattomasti viittilöidä minulle, että katso nyt hyvä ihminen taaksesi – siellä on seuraava esitys valmiina ja se käsittää vain yhden tanssiparin. Kun lopulta katsoin mitä lavalla tapahtuu, juonto jatkui: ”Mutta e n n e n tätä juuri kertomaani esitystä näemme paritanssin, jossa …” Ohjelmajohtaja peitteli hymyä kämmeniinsä.
Mikä siinä on, ettei taudista parane?
Musiikki- ja tanssielämykset tietysti. Eksoottiset ja ennennäkemättömät kulttuurit, oma rakas pelimanniperinteemme, erityisesti kaustislainen viulunsoitto, jota nyt ollaan nostamassa Unescon maailmanperintölistalle, jokavuotisena ihmeenä valloittavat Näppärit, spontaanit jamit ja puskasoitot, hieno vastaanottavainen yleisö. Ja ne ihanat työ- ja talkookaverit, joita tapaa juhlilla vuosi toisensa jälkeen.
Talkoolaiset ja toimihenkilöt katsovat festivaalia eri näkökulmasta kuin yleisö. ”Bäkkärin” porttien takana taataan rauha myös esiintyjille.
Nykyisin tanssin noin yhden valssin per juhlat, en laula julkisesti ja juonnankin vähemmän, mutta sen sijaan rekrytoin juontajat ja järjestelen koko festivaalin juontoaikataulut. Ja lisäksi teen näitä kirjoitustöitä. Nähdään!
Festivaaliväkeä 6/6
Festivaaliväkeä-sarjaa varten Merja Lahti haastatteli muutamia henkilöitä, joilla kullakin on oma historiansa ja näkökulmansa Kaustisen kansanmusiikkijuhliin. Sarjassa esitellään enemmän tai vähemmän tuttuja tyyppejä, joihin Kaustisella on vuosien mittaan törmännyt ja törmää.