Kirjoittanut Antti-J. Janka-Murros
Kävin Kaustisen festivaaleilla ensimmäisen kerran muistaakseni vuonna 2000, 17-vuotiaana. Kovin muistinvaraista se on siitäkin syystä, että luultavasti monen muunkin ensikertalaisen lailla runsaudenpula ja festivaalin kokonaistunnelma iski psyykeen niin vahvasti, etten osaa enää nimetä ainuttakaan esiintyjää, jota olisin käynyt katsomassa tuon nelipäiväisen visiitin aikana. Jotain määrittelemätöntä jäi kuitenkin itämään.
Tuohon aikaan minulla oli jopa häpeällisen pienet tiedot kansanmusiikista; häpeälliset siksi, että vaarini, monen pelimannin lämmöllä muistama Janka-Jussi, oli kuitenkin tehnyt kolmekymmentä vuotta varsin merkityksellistäkin kenttätyötä kansanperinteen parissa. Ei minulla mitään kansanmusiikkia vastaan ollut, en vain oikeastaan noteerannut sitä millään tavoin. Sitten seurasi erinäisten sattumusten sarja ja kesällä 2003 huomasin laittaneeni tekemisen puutteessa hakupaperit Ala-Könni-Opistoon, saatuani hylkääviä päätöksiä muutamasta oppilaitoksesta. AKO oli käynnistynyt taas parin vuoden tauon jälkeen ja linjavastaavaksi oli Antti Kettusen jälkeen tullut Pauliina Syrjälä, silloinen Kauhanen. Sisareni oli viettänyt vuoden Kaustisella näissä merkeissä muutamaa vuotta aiemmin ja yllämainittu Kaustis- ja sitä seuranneet pari Folklandia-visiittiä olivat antaneet varsin viihtyisän kuvan kansanmusiikkikentästä, joten miksipä ei?
Olin näiden muutaman vuoden aikana kehittänyt mieltymystä irlantilaiseen perinnemusiikkiin ja ajatuksenani oli, että ehkäpä pääsisin tällaista musiikkia soittamaankin, jos vaikka samanmielisiä kavereita sattuisi osumaan vuosikurssille. Osuihan niitä. Kämppäkaverikseni saapui eräs Sampo Korva ja kuukautta myöhemmin seinänaapuriksemme muutti toinen mielenkiintoinen persoona, joka totteli nimeä Jimmy Träskelin. Huomasimme jakavamme paljon samanmoisia mieltymyksiä, mukaanlukien David Lynchin tuotanto, hieman vinksahtanut huumorintaju – ja se irlantilainen musiikki. Jimmyn ajatuksesta päädyimme tekemään varsin poikkitaiteellisen joululevyn, mutta oleellisempaa oli sen äänitystauoilla jamittelemamme materiaali, joka manifestoutui pian muotoon Them Three Leprachauns.
Teimme omakustannelevyn, kiertelimme keikoilla siellä sun täällä ja kesän 2004 koittaessa olimme valmiit ensimmäistä festivaalikeikkaamme varten. Saimme aloittelevaksi harrastajatrioksi, syystä tai toisesta, varsin kovalaatuisen esiintymisajan: Pelimannitalo, perjantai ja puoliyö. Keikka oli hieno, onpa se kotipolttoisena muistona levyhyllyssäkin. Järkytys sen sijaan oli se, millaista oli palata Kaustiselle reilun kuukauden jälkeen, tällä kertaa festivaalien merkeissä. Rauhallinen pikkukylä oli yhtäkkiä kymmeniätuhansia ihmisiä vilkkaampi ja väitänpä, että Pelimannissa niin monta kertaa nauttimani tietty tumma olutmerkkikin oli yhtä äkisti kallistunut. Tunsin hetkellisesti jopa jonkinmoista ärtymystä siitä, miten tämä ”meidän” kylämme oli nyt vallattu aivan muiden ihmisten toimesta. Ei se tunne kauaa kestänyt, kuitenkaan.
Tuosta on nyt kulunut melkein 15 vuotta. Siitä eteenpäin olen käynyt joka vuosi festivaaleilla, neljän päivän ensivisiitti on vakiintunut lähes säännöstään koko viikoksi ja läpi yön valvomiset vaihtuneet ainakin astetta rauhallisempiin perhereissuihin. Them Three Leprachauns jäi telakalle vuonna 2006 mutta muutamaa vuotta myöhemmin vaihdoimme Jimmyn ja Sampon kanssa musiikinlajia, tarkastimme soitinnusta ja kehitimme kauttaaltaan uuden imagon. The Worn Soles oli syntynyt – uusi bändi, uudet biisit, mutta samat miehet. Sampo ja Jimmy ovat tehneet duoprojekteja, päätyneet kumpikin kansanmusiikkikentän näköalapaikoille ja minä pyörinyt useamman – ja usein vähemmän pitkäkestoisen nimikkeen kanssa. Nyt on taas muutama pari vuotta kasassa ollut porukka saapumassa festivaaleille, samoin kuin The Worn Soles, jonka myötä vetäydyimme kolmeen pekkaan 12 vuoden tauon jälkeen myös äänitysstudioon.
Persoonallisin projekti aikoihin on kuitenkin se uusin: Jimmyn kanssa kun viime syksynä päädyimme ajatukseen siitä, että meidänkin pitäisi ehkä tehdä duoprojekti. 8-bittisillä nintendosoundeilla toteutettu pelimannikappalelevy-ajatus lähti varsin tehokkaasti lapasesta ja lopputuloksena päivänvalon näki pari viikkoa sitten sivujuonteeksi harkittu ja pääasiaksi muuttunut erinomainen Pelimanni 8bit-mobiilipeli, jonka musiikit kuitenkin ovat juuri sitä mitä alun perin oli tarkoituskin vääntää. Se, saadaanko pelin soundtrack vielä erilliseen jakeluun on työn alla mutta pakko on myöntää, että perinteisten pelimannikappaleiden vääntäminen tyylinmukaisiin, maksimissaan kolmeäänisiin piipitysmuotoihin on ollut harvinaisen hauskaa jo nyt. Ja niitä kappaleitakin on valmiina ylimääräisiä eli pelikin saanee vielä joskus jatkoa. Seuraavaksi pitänee alkaa sitten pohtia mitä tulisi minun ja Sampon duoprojektista…
Antti-J. Janka-Murros
Kirjoittaja on kansanmuusikko, perheenisä, kontrabassonsoiton opettaja ja Siilifolk-festivaalin tuottaja, jolla on kieroutunut huumorintaju ja vilpitön mieltymys erilaisten projektien kehittelemiseen.