Salla Seppä poseeraa ”tuulikoneen” kanssa festivaalilauantaina. Kuva Hilkka Rauhala.
Lauantaina 16.7.2016
Toimisto alkaa rauhoittua.
Klo 13.00. Päivän erikoisjärjestelyt on hoidettu, on täyteläisen hiljainen hetki ensimmäistä kertaa koko viikkoon. Suorastaan ihanaa, saa keskittyä asioihin rauhassa. Käytävästä kuuluu Slavonic Tractorin harjoitukset. Jos en ehdi käymään konsertissa, sainpa ainakin käydä treenihuoneessa ja saada korvat ja sielun täyteen bulgarialaista naiskuorolaulua. Taisin käydä taivaassa, koska olen aina sanonut, että taivaassani laulaa bulgarialainen naiskuoro.
Muutama yhtye joutui perumaan päivän esiintymisensä, mutta toisaalta sitten Naiskuoro Harput saivat pidentää omaansa. Ja näyttää siltä, kuten Pääharppu-Heli sanoi, että menetän harppuneitsyyteni, sillä pääsen kuulemaan ja näkemään heidät ensimmäistä kertaa ikinä. Harmillisesti Harppujen ja Vanhanpiian poikien yhteiskonsertti meni ohi (niin kuin moni moni muukin hyvä konsertti), mutta onneksi sain kuulla jälkeenpäin yksityiskohtia, kuinka eräät herrat olivat piileskelleet flyygelin takana ja keksineet vääntää vastakkainasettelun vatsakkainasetteluksi. Nauroin vedet silmissä.
Näin viimeisinä päivinä on myös musiikkilukion aulatila innostanut spontaaneihin esityksiin samaan aikaan, kun Massikka-lavan ohjelma on ollut käynnissä ulkona. Väsymystä ja haikeutta on ilmassa, mutta sydäntä liikuttaa ja pakahduttaa se tuhansien pelimannien esiintymisen ja soittamisen halu ja palo. Eihän siitä VOI tulla muuta kuin hyvä olo. Tämän vuoden tuore mestaripelimanni Usko Välimäki soitteli alkuviikosta ja pyysi lisää esiintymisiä, entisten viiden lisäksi hän halusi vielä ainakin viisi. Ja niiden lisäksi olen nähnyt häntä milloin missäkin penkillä yksin tai yhdessä muiden pelimannien kanssa soittamassa. Soittaminen on yhtä tärkeää kuin hengittäminen. Ja kuunteleminen on yhtä tärkeää kuin soittaminen.
Tätä kaikkea viikon aikana nähtyä ja koettua ei mitenkään pysty summaamaan, sanat eivät yksinkertaisesti riitä näihin maagisiin hetkiin, joissa elämä on läsnä niin hyvänä kuin se vain voi olla. Ystävyys, yhteenkuuluvaisuuden tunne, yllätyksellisyys, yltäkylläisyys, ylpeys omasta perinteestä ja kulttuurista, siinä vain Y:llä alkavat adjektiivit kuvaamaan sitä, mitä ajatuksiin herää ja minkä vuoksi täällä tätä hommaa tehdään.
Onneksi talteen jää käsiohjelma, muistojen kirja. Kun taas syksyllä lueskelee eri lavojen aikatauluja ja yhtyeiden nimiä, ne tilanteet ja hetket heräävät eloon, ja yhtäkkiä onkin taas kesä.
Klo 16.15 P.S. Pääsin Naiskuoro Harppujen keikalle juuri kun he astelivat pois lavalta. Kiltisti lupasivat mulle privaattikeikan ensi vuonna. Takaisin Musiikkilukiolle tullessani Massikka-lavan vieressä jammaili lauantai-illan pääesiintyjä Kilema valokuvaussessiossa. Minun lisäkseni paikalla oli yksi nainen. Illalla jammaan Areenalla kaikkien viikon aikana kertyneiden tunteiden ja Kileman musiikin siivittämänä. Parhaillaan metsästetään Suomen ainoaa marovanteletta soitinrakentaja Kimmo Sarjalta, sillä yhtyeen kaikki soittimet ovat jääneet matkalle. Tästä riittää taas kiikkutuolissa kerrottavaa.
Pelimannivastaava
Salla Seppä