Maria Kalaniemen terapeuttiopintojen lopputyön nimi on Soiva saattohoito. (Kuva: Heidi Velamo)
Esiintyvä taiteilija ja hoivamuusikko Maria Kalaniemi on nähnyt, miten kansanmusiikki avaa ovia laajaan työnkuvaan. Musiikin voima on näyttäytynyt erityisesti, kun hän on istunut harmonikka sylissään muistisairaan äitinsä vuoteen äärellä hoivakodissa. Tilanne saa hänet miettimään sellaisia nuoria muusikoita, jotka eivät välttämättä nauti estradilla olemisesta ja miettivät tulevaisuuden työnkuvaansa.
Maria Kalaniemi on nyt valittu Kaustisen vuoden yhtyeeksi toisen kerran. Ensimmäinen oli vuonna 1989 Niekku, Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosaston historian ensimmäinen kurssiyhtye. Niekku tuli 90-luvun alkupuolella tunnetuksi kokeilevana kansanmusiikkiyhtyeenä myös Suomen rajojen ulkopuolella.
Kun Maria Kalaniemi & Eero Grundström julistettiin Kaustisen vuoden yhtyeeksi 20. helmikuuta 2021, he soittivat tyhjälle salille Eläköön Folk! -gaalassa Tampere-talossa. Duolla on ollut korona-aikakaudella niin monia striimattuihin konsertteja, että Kalaniemi sanoo jo tottuneensa niihin – jollakin tapaa. Erikoisin hetki on lopetus. Sanot kiitos ja vastassa on hiljaisuus.
– Jakaminen on kuitenkin se, mikä muusikkoudessa minua voimaannuttaa ja saa tekemään taiteilijan työtä. Kun näkee konsertissa ihmisten kasvot ja ilmeet! Ja konsertin jälkeen saa kohdata ja jutella! Striimeissä tekee parhaansa sillä hetkellä, että musiikillinen lataus ja henki välittyvät ruudun taakse.
– Jokainen esiintyminen on aina uniikki. Voi olla oikein erityisen hyvä fiilis, mutta ne ovat pieniä ihmeitä, eikä koskaan voi tietää etukäteen. Striimattukin konsertti saattaa olla euforinen kokemus.
Maria Kalaniemi kuvattiin päiväretkellä ystävän luona Suomusjärvellä Salon lähellä helmikuun lopulla. (Kuva: Heidi Velamo)
Pienimuotoinen hetki, muusikkouden huipentuma
– Ihan nuoresta tytöstä asti, olen erityisesti nauttinut musiikillisesta vuorovaikutuksesta silloin, kun ollaan kahdestaan – kaksi ihmistä, läsnä hetkessä.
Viime aikoina pienimuotoiset hetket ovat olleet Maria Kalaniemelle erityisiä, kun hänen äitinsä on sairastanut pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia.
– Olen soittanut usein äitini sängyn vieressä hoivakodissa. Muusikkouden huipentuma on tapahtunut siellä, siinä huoneessa. Samalla kun olen laulanut ja soittanut bassokädellä, olen pystynyt oikealla kädellä silittämään äitiä. Haitarin kanssa onnistuu tällainen yhdistelmähoito.
Maria Kalaniemi on pohtinut Sibelius-Akatemian lehtorina, miten monin eri tavoin muusikkoutta voisi toteuttaa. Hän toivoo, että nuoremman polven muusikot näkisivät vaihtoehtojen koko kirjon.
– Spektri on todella laaja, kun mietin, millaista kansanmusiikista pohjautuvaa työnkuvaa olisi mahdollista luoda. Monesti tänä päivänä mennäänkin hybridimalleilla: muusikkoutta, opetusta ja keikkailua.
– On tärkeää löytää sellainen tapa toimia muusikkona, mikä itselleen toimii ja tuntuu hyvältä.
Ystävän koirat Fanny ja Freya olivat mukana Kalevalan päivän retkellä. (Kuva: Heidi Velamo)
Kaustinen avasi ovet maailmaan
Maria Kalaniemen ura harmonikkataiteilijana juontaa osittain myös Kaustiselle. Hän pääsi sisään Sibelius-Akatemian vasta perustetulle kansanmusiikkiosastolle vuonna 1983. Tie Kaustiselle tuli heti tutuksi, kun opiskelijat viettivät periodijakson mestaripelimannien opissa Keski-Pohjanmaalla.
– Festivaaleilla vaikutuksen teki se, soiton monimuotoisuus ja se, miten joka paikassa soi. Siellä syntyi merkityksellisiä ihmiskontakteja ja monet, monet kokoonpanot, joissa olen soittanut. Vuosikurssiyhtyeestä tuli Niekku, ja vuonna 1989 me oltiin Kaustisen vuoden yhtye.
Kansanmusiikkijuhlilla on ollut merkittävä rooli Maria Kalaniemen kansainvälisen yhteyksien avautumiseen.
– Kaustisella oli kansainvälisiä toimittajia, jotka haastattelivat konserttien jälkeen. Haastatteluilla on ollut minulle iso merkitys näkyväksi tulemisessa nuorena muusikkona.
Työelämätietoisuus kuuluu nykyään keskeisesti opintoihin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin linjalla, samoin markkinointi ja oman muusikkoprofiilin luominen. Niiden tärkeänä tukena Maria Kalaniemi näkee esimerkiksi Kaustisen showcase-valinnat.
– Valinnat ovat tärkeitä mahdollistajia tuleville yhtyeille ja muusikoille.
Pellolla tuli vastaan valtava, Enäjärvestä noussut hauki. (Kuva: Heidi Velamo)
Soiva saattohoito, kun sanoja ei enää ole
Maria Kalaniemi on opiskellut nyt neljän vuoden ajan Tommy Hellsten -instituutissa. Hän valmistuu tänä keväänä terapeutiksi ja tekee parhaillaan lopputyötä ja toimii terapeuttiharjoittelijana.
– Lopputyöni otsikko on Soiva saattohoito. Olennaista on se, miten muistisairauden loppuvaiheessa ei riitä mekaaninen hoitaminen. Pitää olla läsnä, ihminen joka on tavattavissa. Tunnemuisti säilyy loppuun saakka, kosketus aktivoi ja musiikki herättää tunteita.
– Alzheimerin taudin loppuvaiheessakin saattaa muistaa todella hyvin laulunsanoja tai jopa soittaa itse, jos on aikaisemmin soittanut. Kun ei ole enää sanoja, musiikki on silta menneeseen. Se tuo lohtua, se tuo turvaa.
Soittamisen lisäksi Kalaniemi on pohtinut hoivakotien näkymiä tulevaisuudessa myös omaisten yhteisöllisyyden näkökulmasta.
– Onhan se hyvin erikoista, että ihminen suljetaan loppuelämäksi laitokseen. Jo se on itsessään trauma. Meillä muistisairaiden omaisilla on vaikka mitä ominaiskykyjä, joita voisimme jakaa ja hyödyntää hoivaympäristössä.
– Olen kaivannut yhteisöllisyyttä ja tiiminä toimimista hoitoympäristössä. Että puhallettaisiin yhteen hiileen. Tämän kautta saisi purettu kuormitusta niin hoitohenkilökunnalta, omaisilta kuin potilailta. Yhteisöllisyydellä luomme turvaa ja iloa hoitoympäristöön.
Tukena ja turvana, ilona ja riemuna
Maria Kalaniemi on miettinyt musiikin vaikutusta ihmisen elämään myös ikääntymisen varhaisissa vaiheissa.
– Omaan arkeen tulee vanhetessa kaikenlaisia asioita. Musiikki antaa voimaa. Se on turvana ja tukena, ilona ja riemuna. Se on elämän lähde, joka pulppuaa. Musiikissa on kaikki.
Teksti:
Marita Salonen