Pelimannien aloitussoitto rinteessä vuonna 2017, siskokset kuvassa keskellä. (Kuva: Krista Järvelä)
Kaustislaislähtöisinä harmooninsoittajasiskoksina lempihetkemme vuodesta on se, kun keräännytään porukalla villenpipon alle soittahan festivaalivieraat tervetulleiksi, kesätuulen pelmahdellessa leppoisasti ympäri areenaa.
Meille musiikista on muodostunut myös ammatti, ja olemme päässeet touhuamaan monipuolisesti kansanmusiikin parissa sekä yksin että yhdessä. Santeri Isokangas on kerran hupaisasti tokaissut: ”Musiikki Kaustisella on monen sukupolven verenperintöä, jota sitkeästi pidetään yllä siitäkin huolimatta, että kaustislaisten pellot jäisivät soiton takia vähän huonommin muokatuiksi kuin naapuripitäjässä. Meillä on kuitenkin elämä hauskempaa.”
Ja hauskaahan elämä on – ripaus musiikkia tekee arjesta huomattavasti mukavampaa. Ja harmoonin soittaminen ammatikseen, se se vasta mukavaa onkin!
Maailmalla matkatessa suhde sympaattisen harmoonin kanssa syvenee, kun sitä kärrää milloin minkäkinlaisiin paikkoihin.
Mieleen on jäänyt spontaani soittelo avaamalla harmoonin kansi espanjalaisella torilla, kuten myös konsertti vanhassa myllyssä Saksassa. Tai Etelä-Afrikan Soweton slummialueella, jossa yleisön edustajat eivät olleet nähneet vaaleaihoisia koskaan aiemmin.
Helsingissä asumisesta on jäänyt mieleen, kuinka maalaisena on ollut humoristista kärrätä harmoonia varoen, ettei jäisi jumiin keskelle Mannerheimintietä sen lyhyiden liikennevalojen vuoksi – ja jäikin. Koska soittimen on tullut olla tarpeeksi pieni mahtuakseen ratikkaan, suuremmat “puimurit” muhkeine soundeineen on ollut mahdollista pyhittää vain isompiin keikkoihin.
Näitä komeita, vanhoja tupaharmooneita täytyy muuten hamstrata, vaikkei niillä soittaisi kuin kerran vuodessa. Onhan ne nyt niin kauniita ja pehmeä-äänisiä. Ei sillä, että niitä pieneen asuntoon kovin montaa mahtuisi. Onneksi vanhempien huushollissa on ollut tilaa säilyttää (sori isä ja äiti).
Harmoonihommia
Harmoonin soittaja eli tämmäri tarkkailee maailmaa omasta perspektiivistään säestäjän roolissa, soittopelin takaa. Vuosien yhteissoiton myötä, naapurin soittoa kuikuilemalla löytyi se groove, se svengi.
Meille on aina tarjottu matalan kynnyksen mahdollisuus tulla porukkaan soittamaan. Olemme myös aina saaneet soittimen eteen, vaikka omia harmooneita ei ensin omistettukaan. Ne tuotiin meille ja muille valmiiksi paikalle.
Yhteisöstä on aina löytynyt talkoohenkeä näiden mööpelien roudaukseen, kun niitä on parhaimmillaan ollut lavalla kymmeniä samaan aikaan. Kiitos huoltojoukoille ja soittokavereille vuosien yhteispelistä. Ei oltais tultu tänne asti iliman teirän apua ja tukea.
JVG:n biisi kiteyttää osuvasti sen, mistä soitto- ja tanhuharrastamisessa sekä kaustislaisessa festivaalihumussa on kyse. Yhteisössä, jossa kukin voi osallistua yhteisen hyvän eteen omilla taidoillaan ja tavallaan:
“Ja vain rakkaudest’ lajiin
palattiin sen pariin
Soitellaan sovitaan kyytei
iltamyöhään pestään pyykkei
Faija sä tiedät miks me ollaan tääl
Mä tiedän et snaijaat
rakkaudest lajiin”
Teksti:
Oona Harju ja Neea Lamminmäki
Oona Harju on muusikko, pedagogi, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian opiskelija, joka tunnetaan mm. yhtyeestä NOOLI.
Neea Lamminmäki on pelimanni, pedagogi ja tutkija, joka pyörittää perustamaansa Kuljun Pianokoulua Pirkanmaalla.