Pelimanni Hintrikki Peltoniemi on isänisänisäni Aleksen veli. Ales soitti itsekin viulua, mutta keskittyi enemmän tekemään lukuisia polkuharmooneja. Itse soitin viulua oppikoulun orkesterissa Kannuksessa ja kävin 1964 viulukurssillakin Kaustisella. Pääopettajana oli Juha Kangas ja kurssikavereina mm. Mauno ja Sauli Järvelä, Timo Kangas ja Vesa Tapio Valo. Sitten Beatles ja kitara veivät minut toisaalle.
Kun Kaustisen festivaali alkoi 1968, niin olin heti innolla mukana – kuuntelijana. Siitä lähtien olen osallistunut joka vuosi kahta, kolmea kesää lukuun ottamatta. Kesälomani oli aina ajoitettu siihen, Ruisrockit, Porit ja Savonlinnat ovat jääneet sivuun.
Kun tulen sisään festivaaliportista, niin astun paratiisiin ja leijailen siellä 10–12 tuntia kuin hurmiossa.
Kymmeniä tuokiokuvia tulvii mieleen. Kaustisen vanhat pelimannit ja A-duurimarssi. Hääkuoro ja Sävelten taika. Otto Hotakainen ja Lokakuun polkka. Kaustisen kavalkadi saunakuumassa Kalliopaviljongissa. Setäni Eino Känsälä tanssii purppuria äänekkäästi hihkuen.
Tätini mies Hans Skog tukee sointuvalla viulullaan tokkuraisia hanuristeja puskasoitossa. JPP tulkitsee tangoja siltatansseissa. Hentoiset Lajusen sisarukset soittavat kiperää polkkaa juhlapihalla. Pikkuinen Terhi Hautaniemi hurmaa yleisön kaksrivisellään. Rauno Lehtovaara soittaa tulista csárdásta Pelimannitalon kahvilassa. Buffy Sainte-Marie esittää Universal Soldierin, Hector ihailee vieressä.
Maria Farantoúri laulaa Theodorakista hiirenhiljaisella yöhön vaipuvalla areenalla. Kari Mäkinen vääntää hikistä kokkolalaista kantriaan Pelimannitalon tuvassa. Sukulaispoika Anssi Känsälä vetää yhteislaulua nuotiolla. Mainio Tallari Mondossa. Kansainvälinen nuorisoporukka improvisoi Konsta Jylhää Pelimannitalon rinteessä.
Yksi harras toivomus
Sydämessäni on Kaustisella kaksi puolta. Vanhat kaustislaiset pelimannisävelmät tuovat aina vuolaat kyyneleet silmiini, etenkin kaustislaisten yhteissoitossa. Mutta nautin myös suunnattomasti nuorten, huikean taitavien kansanmuusikoiden esityksistä ja siitä, että he haastavat perinnemusiikin sekoittamalla siihen uusia aineksia muista musiikin lajeista.
Kansanmusiikkia ei kannata säilöä purkkiin, vaan se voi pysyä elävänä vain uudistumalla ajan mukana. Festivaalin järjestäjät ovat tämän kiitettävästi ymmärtäneet ja antaneet kaikkien kukkien kukkia. Toisaalta on torjuttu juuri sopivassa mitassa houkutus laajentua liikaa iskelmämusiikin suuntaan.
Itselläni on yksi harras toivomus tuleville festivaaleille. Haluaisin nähdä Keski-Pohjanmaan Kamariorkesterin esittämässä kaustislaisen Viljami Niittykosken iki-ihania sävellyksiä ja vastapainona muutamia niistä klassisen musiikin hiteistä, jotka pohjautuvat kansanmusiikkiin (à la Brahmsin Unkarilaiset tanssit).
Niin kuin hyvin tiedetään, niin orkesterin soittajistossa on laajalti vankkaa pelimannitaustaa, joten annetaanpa heidän kerran irrotella festivaaleillakin. Kun Niittykosken Leikkivät sävelet kajahtaa ilmoille, niin lupaan taas itkeä sydämeni pohjasta.
Teksti ja kuva:
Kari Känsälä
Keskipohjalaisen kulttuurin suurkuluttaja