Yleisöä ja pelimanneja vuonna 1968 ensimmäisillä Kaustisen kansanmusiikkijuhlilla. Kuva: Leo Torppa / Kansanmusiikki-instituutti.
Synnyin Kannuksessa, jossa vanhempani työskentelivät opettajina. Perheemme muutettua Tammelaan Lounais-Hämeeseen yhteys Keski-Pohjanmaahan säilyi Halsualla sijaitsevien mummolan ja kesämökin sekä lukuisten sukulaisten ansiosta. Samoihin aikoihin osuivat myös ensimmäiset Kaustisen kansanmusiikkijuhlat, joilla olimme mukana koko perhe, kuten myös aina seuraavina vuosina.
Muistoni noista ensimmäisistä vuosista ovat käsinkosketeltavan selkeitä. Festivaalit olivat ainakin lapselle jotakin täysin uutta ja ihmeellistä: niin paljon ihmisiä, mutkaton tunnelma ja tauoton soitto aamusta iltaan, monenlaiset musiikkiperinteet, vieraat kulttuurit, kielet, kansallispuvut, tanssit, vanhat ja nuoret kaikki yhdessä, niin ulkoilmassa kuin täyteen pakkautuneissa sisätiloissa – se kokonaisuus oli valtava elämys, jollaista en ollut osannut edes kuvitella. Näin jälkeenpäin ajatellen voi olla, että ei kyllä moni muukaan.
Asetuttuamme Tammelaan ihastelimme ja ihmettelimme sen rehevää, vehreää ja vaihtelevaa luontoa. Kaiken lisäksi asuimme entisen kuninkaankartanon jalopuita täynnä olevan puiston keskellä. Paikallinen murre sen sijaan herätti aluksi perheemme piirissä lähinnä epäuskoa ja hilpeyttä. Koulusta ja töistä kotiuduttuamme kerroimme aluksi päivällispöydässä päivän parhaat kuten ”Pois etteen!” tai ”Pankai pian tullen si!”. Pikkuhiljaa – tai oikeastaan aika nopeasti – tutustuimme ihmisiin ja ympäristöön ja totuimme puheenparteenkin, jonka rikkaita ominaispiirteitä opimme arvostamaan.
”Viulun vingutusta”
Tammelassa kävin kansakoulun loppuun ja jatkoin vastikään perustettuun kunnalliseen keskikouluun, jossa melkein kaikki luokkatoverini olivat syntyperäisiä tammelalaisia. Voin kuvitella, että olin heille aluksi ehkä vähän erikoinen tulokas jostain kaukaa pohjoisesta, minne myös häivyin aina kesälomien ajaksi. Luokastani muodostui tiivis ja minulle tärkeä yhteisö, jota liimasi yhteen erityisesti huumori.
Koska festivaalit olivat joka kesän kohokohta, kerroin tietenkin aina syksyllä luokkatovereilleni innoissani siitä, mitä kaikkea olin taas nähnyt, kuullut ja kokenut. Siinä vaiheessa murrosikäiset ystäväni kuitenkin tyytyivät lähinnä naljailemaan: ”No se on varmaan just sellasta viulun vingutusta, ei semmosta kestä ketään [sic!] kuunnella.”
En minä siitä mieltäni pahoittanut; ajattelin vain, että ehkei festaritunnelmaa ja sitä ainutlaatuista tunnetta voi käsittää, ellei ole niitä kokenut. Mutta minä olin!
Kului vuosia. Itse asiassa kului vuosikymmeniä. Opinnot, työelämä, koti Kaustisella. Kuin ihmeen kautta kontakti luokkakavereihin säilyi. Kokoonnuimme edelleen melko säännöllisesti lämminhenkisen herjan heiton siivittämiin luokkakokouksiin, joissa lähinnä taannuimme 15-vuotiaiksi itsiksimme ja pidimme hauskaa.
Kun minulta kysyttiin, asunko edelleen Kaustisella, aloin myöntävän vastaukseni jälkeen yllätyksekseni kuulla yhä useamman suusta: ”Olen monesti ajatellut, että siellä festivaaleilla olisi kiva käydä.”
Käännekohta
Kesällä 2005 jätin poikkeuksellisesti festivaalit väliin ja matkustin sen sijaan puoleksitoista kuukaudeksi Kreikkaan Kykladien saaristoon ”saarihyppelemään” eli matkaamaan lautoilla saarelta toiselle. Ennen lähtöäni eräs näistä entisistä luokkakavereistani otti yhteyttä ja kertoi aikovansa poiketa Kaustisen festivaaleilla paluumatkalla pohjoiseen suuntautuneelta moottoripyöräretkeltään. Kannustin häntä toteuttamaan suunnitelmansa, vaikka emme voisikaan tavata.
Lauantaina 9. heinäkuuta taisin jo uinailla majapaikassani muistaakseni Sikinoksen saarella, kun havahduin kännykkään tulleen viestin merkkiääneen. Viesti oli Kaustisella paraikaa festivaaleilla olevalta ystävältäni, ja siinä luki vain: ”Vitsi mitkä bileet!!!!!”.
Myöhemmin hän kertoi innostuneeseen sävyyn kaikesta siitä, mitä oli kokenut: Areenan konsertti, ihmiset, tunnelma, kesäyö, onnentunne. Kaustinen oli yllättänyt hänet täysin.
Se, miten yleinen mielikuva kansanmusiikista ja sille omistetusta tapahtumasta on muuttunut vuosikymmenten aikana, on monen asian summa: taustalla ovat kansanperinteen säilyttämiseksi tehty työ, tutkimus ja koulutus sekä lukemattomien yksilöiden uurastus ja yksinkertaisesti rakkaus asiaan. Yksi syy muiden joukossa ovat ehdottomasti jokaisen Kaustisella ensimmäistä, toista tai viidettä kymmenettä kertaa käyvän kokemus ja tarina, jota hän kertoo.
Ei tästä ystävästäni mitään kansanmusafania tullut, eikä hän ole tainnut sen koommin tänne asti Etelä-Suomesta eksyä. Mutta ainakin hän muistelee tapahtunutta mielellään ja on taas yksi viestinviejä kertomassa muillekin, miten ihanaa Kaustisella voi olla, ja vaikuttamassa siten yleiseen mielikuvaan kansanmusiikista ja kansanmusiikkijuhlasta.
Vaikka eihän sitä kukaan voi käsittää, ennen kuin on sen kaiken itse paikan päällä kokenut.
Teksti: Hilkka Rauhala
Kuvat: Leo Torppa / Kansanmusiikki-instituutti ja Krista Järvelä