Koronakriisi veti kulttuurikentältä maton alta, aika lailla yhdessä yössä. Kalenterit tyhjeni ja tulevaisuus on epävarmaa.
Moni suree, ettei pääse kuoroharjoituksiin tai pelimanniporukan kanssa soittamaan. Moni suree, ettei pääse nautiskelemaan kulttuurista yhdessä muiden kanssa. Yhtäkkiä musiikki ja tanssi tuntuvat tärkeämmiltä kuin koskaan. Olisinpa maaliskuussa tajunnut nauttia, jos olisin tiennyt etten pääse puoleen vuoteen laulamaan muiden kanssa!
Moni on sokkitilassa, kun kaikki tulot on viety. Monen kulttuurialan ammattilaisen tulot ovat ennenkin muodostuneet pienistä sirpaleista, jotka eivät tässä tilanteessa tee byrokratiaa helpoksi – akuuttia apua ei välttämättä ole saatavilla.
Kesäfestivaalien peruminen oli tietysti tässä tilanteessa odotettu ratkaisu. Silti se pysäytti surun äärelle. Matkustin mielessäni tyhjentyneen Suomen ympäri. Ei ihmismassoja vaeltamassa kohti Olavinlinnaa, Kuhmon keskusta ilman ihmisiä, Kaustisen Festivaalipuisto tyhjänä – ei Villen pipoa, ei tuttuja rakenteita. Ei ihmisiä. Hiljaisuus.
Kiertäessäni mielessäni Kaustisen keskustan ajattelen kaikkia, jotka kärsivät tilanteesta. Kulttuuriala on räjäytetty koronakriisin takia ilmaan, se elättää suuren joukon ihmisiä suoraan ja sen vaikutukset kohdistuvat todella moneen.
Ääni- ja valoteknikot, lavamanagerit, hiljaista on – kaikki maailman striimaukset eivät auta tätä sektoria selviytymään. Ruoka- ja käsityömyyjät, jotka kiertävät koko kesän eri festivaaleilla. Yleensä jo vuosi etukäteen varatut majoituspaikat tyhjinä.
Festivaali on kuin magneetti, joka vetää ihmisiä luokseen. Festivaalin avulla moni pienikin paikkakunta saa itselleen sesongin, jonka aikana tulot moninkertaistuvat verrattuna normaalitilaan. Lähteekö kukaan tänä kesänä edes ajamaan toiselle puolelle Suomea, pärjäävätkö suosikkitaukopaikat maanteiden varsilla?
Kulttuuri on arvokasta, todella monessa mielessä. Monelle se tuo elannon, suoraan tai epäsuoraan, ja lähes kaikkia se auttaa eteenpäin, lohduttaa, koskettaa. Ensimmäisinä koronaviikkoina katsoin päivittäin netistä oopperaa; se ravisti tunnetilaa ja herkisti usein itkemään. Käsi sydämelle, jaksaisitko edes yhden päivän eristyksissä kotona ilman musiikkia, tanssia, elokuvaa, hyvää kirjaa?
Tänä kesänä kalenteri ammottaa tyhjänä ilman mitään suunnitelmia. Odotan sitä hetkeä, kun saa tavata ihmisiä kasvotusten, kun Villen pipo on taas pystyssä ja musiikkia kuuluu joka puolella, kun saa nauttia yhdessä, musisoida ja tanssia, koskea taas muihin ihmisiin.
Teksti:
Tove Djupsjöbacka
Freelance-toimittaja ja kulttuurialan sekatyöläinen, uskollinen Kaustisen kansanmusiikkijuhlien kävijä ja entinen tiedotuspäällikkö
Kuvat:
Tove Djupsjöbackan kotialbumi