– Tulkaa avoimin mielin! Toivon, että saadaan kokea puolin ja toisin jotakin mahtaava ja vapauttavaa. (Kuva: Kaustinen FMF 2015)

Ismo Alanko muistaa olleensa kansanmusiikkijuhlilla esiintymässä neljä kertaa: Sielun Veljien kanssa, Ville Kankaan vierailijana, Ismo Alanko Säätiö -kokoonpanolla sekä Kimmo Pohjosen kanssa. Sielun Veljien kanssa syntyi julkisuuteen pientä kohuakin siitä, edustiko keikka ensinkään kansanmusiikkia.

Alangon sukujuuria on Kaustisen seutukunnalla pohdiskeltu tänä kesänä. Liikkeellä on ollut monenlaista versiota, joten nyt on aika kaivaa tosiasiat esiin.Isäni puolelta löytyy kytköstä pelimannimusiikkiin. Isäni äidin isä Juho Ylikorpi oli Toholammilta kotoisin, valtiopäivämies ja myös muusikko. Tarina kertoo, että Juho Ylikorpi oli pienenä poikana avustajana sokealle pelimannille, kiersi hänen mukaan ja oppi siinä ohessa viulunsoiton. Hän opetti sitä itse lapsilleen, joita oli muuten neljätoista.

– Muistan, miten olen lapsena ollut Kannuksessa tapaamassa isoäitini isän veljiä, niillä oli bändejä. He olivat jo vanhoja silloin 60-luvulla.

Ismo Alangon molemmat vanhemmat kuuluivat Tyyne Niikon Karjalaiseen Kanteleyhtyeeseen, äiti runonlausujana.Isäni oli laulumiehiä. Muistan, miten hän hyräili kansansävelmiä automatkoillakin. Hän oli musiikkielämän aktiivi Joensuun seudulla, kun muutettiin sinne hänen työnsä perässä.

– Isäni veli Tapio Alanko on erinomainen sahansoittaja, ja muutkin sisarukset muusikoita tai harrastaneet musiikkia.

Historialliset hetket pitkän tauon jälkeen

Alanko on huomannut palautteista, että soolokeikat löytävät uutta yleisöä. On tullut uusia kuulijoita, jotka ovat saattaneet vierastaa hänen musiikkiaan aiemmin.

– Sooloesiintyminen on täysin genrevapaata: ei rockia, ei poppia, ei kansanmusiikkia. Se on vaan sitä, että ihminen laulaa. On ihmisääni, ja tekstit heräävät henkiin. Säestän itseäni pianolla ja kitaralla.

– Luvassa on muutamia kappaleita, joita ei ole koskaan julkisesti esitetty. Joko sellaisia, joita ei ole esitetty vuosikymmeniin, tai jokunen ihan uusikin biisi. Yksin keikkailussa on se loistava puoli, että pystyy elämään täysin hetkessä. Ketterä bändi, joka seuraa notkeasti bändiliiderin muutoksia.

Ismo Alanko Yksin -soolokiertue alkoi tiistaina Joutsasta. Tänään keskiviikkona on vuorossa Kaustinen.

– En ole soittanut minkäänlaista keikkaa yleisön edessä puoleentoista vuoteen. Edellinen soolokeikka oli vuonna 2018, joten onhan tämä hyvin jännittävää.

– Tulkaa avoimin mielin vastaan ottamaan, toivon että saadaan kokea puolin ja toisin jotakin mahtaava ja vapauttavaa.

Ismo Alanko Yksin
14.7. Keskipohjanmaa-areena

Konsertti alkaa kello 20. Ensin esiintyy Anne-Mari Kivimäki Palomylly-yhtyeensä kanssa, vierailijana tanssija Timo Saari.

Liput ennakkoon Kaustinen.net/liput ja Pelimannitorin puoleiselta portilta, mikäli lippuja on vielä saatavilla.

Teksti:
Marita Salonen

The post Ismo Alanko: Ihmisen ääni, piano ja kitara – tekstit heräävät henkiin appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Aamuyöllä festivaalialue oli hiljentynyt ja majapaikan pihamaalta viimeisetkin juhlijat hiippailleet yöpuilleen kuka minnekin, vintille, aittoihin, telttoihin. Meitä istuskeli aitan seinustalla vielä kolme hilpeää naista. Joku meistä ehdotti, että lähdetään Penttilän sillalle auringonnousua katsomaan.

Siinä sitten käveltiin tien leveydeltä Kappelinkankaan suuntaan, risteyksestä ylämäkeen ohi Santerin kaffilan ja hautausmaan viertä alas sillalle. Muita kulkijoita ei näkynyt, vain yksi polkupyöräilijä viiletti ohitsemme. Tultiin vanhalle kapealle puusillalle, jossa on järjestetty tansseja. Sillassa on valkoiset kaiteet kulkijan nojailla ja keskellä levennykset puupenkkeineen istuskelijoille.

Sillalle tultuamme huomasimme vasemmanpuoleisella penkillä kaksirivisen haitarin. Sekös meitä ilahdutti, ja sillä turskuttelimme vuoron perään, vaikkei meistä kukaan soittaa osannut. Aurinko värjäsi itäisen taivaanrannan punaiseksi ja kultaiseksi ja heitti sitten ensimmäiset säteensä joelle. Kesävaatteissa tarkeni hyvin. Päivästä oli tulossa helteinen.

Koska kaksiriviselle ei omistajaa ilmaantunut, otimme sen mukaan viedäksemme soittopelin heti herättyämme löytötavaratoimistoon. Luulisi omistajan löytyvän, kun haitarissa oli teipattuna pelimannin nimi ja kotipaikkakunta, joka oli Jämsä.

Legendaaristen Penttilän sillan tanssien tunnelmaa vuodelta 2017. (Kuva: Krista Järvelä)

Soittimen omistaja etsinnässä

Seuraavana päivänä kannoin ylpeänä kaksirivistä olallani kuin pelimanni ja vein sen löytötavaratoimistoon. Kukaan ei ollut vielä soittopeliä kysellyt.

Myöhemmin ”Lipan alla” osuin jonossa sattumalta sellaisen miehen perään, jonka tiesin jämsäläiseksi pelimanniksi. Kysyin, mahtaako mies tuntea sen nimistä soittoniekkaa, joka haitarin kylkeen oli kirjoitettu. Pitkä mies katsoi minua pitkään ja sanoi soittajan jo repivän pirunkeuhkoa yläkerran orkesterissa.

Hiukan säikähtäneenä kysyin, tietääkö mies pelimannin kaksirivisestä. Näin jo mielessäni pelimannivainaan kansallispuku päällä ajelehtimassa Perhonjokea alas.

”Kyllä tiedän. Se on nykyään minulla, mutta just nyt en tiedä, missä se on”, Jämsän mies sanoi huolettomasti ja jatkoi puoliääneen: ”Kato kun mulla oli tuolla meijerin rannassa nainen, niin se haitari unohtui jonnekin Penttilän sillan pieleen.”

Kerroin pirunkeuhkomiehelle haitarin olevan nyt löytötavaratoimistossa ja että siitä oli ollut aamutuimaan iloa auringonnousun ihailijoille. Nauruksihan se meni, ja minä sain ison lämpimän halauksen ja tuopillisen kylmää olutta.

Vuosia myöhemmin kuulin, että kyseinen jämsäläispelimanni oli säveltänyt sillalle unohtuneesta kaksirivisestä valssin.

Teksti:
Merja Lahti

The post Kaksirivinen – muistuma 1990-luvulta appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Synnyin Kannuksessa, jossa vanhempani työskentelivät opettajina. Perheemme muutettua Tammelaan Lounais-Hämeeseen yhteys Keski-Pohjanmaahan säilyi Halsualla sijaitsevien mummolan ja kesämökin sekä lukuisten sukulaisten ansiosta. Samoihin aikoihin osuivat myös ensimmäiset Kaustisen kansanmusiikkijuhlat, joilla olimme mukana koko perhe, kuten myös aina seuraavina vuosina.

Muistoni noista ensimmäisistä vuosista ovat käsinkosketeltavan selkeitä. Festivaalit olivat ainakin lapselle jotakin täysin uutta ja ihmeellistä: niin paljon ihmisiä, mutkaton tunnelma ja tauoton soitto aamusta iltaan, monenlaiset musiikkiperinteet, vieraat kulttuurit, kielet, kansallispuvut, tanssit, vanhat ja nuoret kaikki yhdessä, niin ulkoilmassa kuin täyteen pakkautuneissa sisätiloissa – se kokonaisuus oli valtava elämys, jollaista en ollut osannut edes kuvitella. Näin jälkeenpäin ajatellen voi olla, että ei kyllä moni muukaan.

Asetuttuamme Tammelaan ihastelimme ja ihmettelimme sen rehevää, vehreää ja vaihtelevaa luontoa. Kaiken lisäksi asuimme entisen kuninkaankartanon jalopuita täynnä olevan puiston keskellä. Paikallinen murre sen sijaan herätti aluksi perheemme piirissä lähinnä epäuskoa ja hilpeyttä. Koulusta ja töistä kotiuduttuamme kerroimme aluksi päivällispöydässä päivän parhaat kuten ”Pois etteen!” tai ”Pankai pian tullen si!”. Pikkuhiljaa – tai oikeastaan aika nopeasti – tutustuimme ihmisiin ja ympäristöön ja totuimme puheenparteenkin, jonka rikkaita ominaispiirteitä opimme arvostamaan.

”Viulun vingutusta”

Tammelassa kävin kansakoulun loppuun ja jatkoin vastikään perustettuun kunnalliseen keskikouluun, jossa melkein kaikki luokkatoverini olivat syntyperäisiä tammelalaisia. Voin kuvitella, että olin heille aluksi ehkä vähän erikoinen tulokas jostain kaukaa pohjoisesta, minne myös häivyin aina kesälomien ajaksi. Luokastani muodostui tiivis ja minulle tärkeä yhteisö, jota liimasi yhteen erityisesti huumori.

Koska festivaalit olivat joka kesän kohokohta, kerroin tietenkin aina syksyllä luokkatovereilleni innoissani siitä, mitä kaikkea olin taas nähnyt, kuullut ja kokenut. Siinä vaiheessa murrosikäiset ystäväni kuitenkin tyytyivät lähinnä naljailemaan: ”No se on varmaan just sellasta viulun vingutusta, ei semmosta kestä ketään [sic!] kuunnella.”

En minä siitä mieltäni pahoittanut; ajattelin vain, että ehkei festaritunnelmaa ja sitä ainutlaatuista tunnetta voi käsittää, ellei ole niitä kokenut. Mutta minä olin!

Kului vuosia. Itse asiassa kului vuosikymmeniä. Opinnot, työelämä, koti Kaustisella. Kuin ihmeen kautta kontakti luokkakavereihin säilyi. Kokoonnuimme edelleen melko säännöllisesti lämminhenkisen herjan heiton siivittämiin luokkakokouksiin, joissa lähinnä taannuimme 15-vuotiaiksi itsiksimme ja pidimme hauskaa.
Kun minulta kysyttiin, asunko edelleen Kaustisella, aloin myöntävän vastaukseni jälkeen yllätyksekseni kuulla yhä useamman suusta: ”Olen monesti ajatellut, että siellä festivaaleilla olisi kiva käydä.”

Käännekohta

Kesällä 2005 jätin poikkeuksellisesti festivaalit väliin ja matkustin sen sijaan puoleksitoista kuukaudeksi Kreikkaan Kykladien saaristoon ”saarihyppelemään” eli matkaamaan lautoilla saarelta toiselle. Ennen lähtöäni eräs näistä entisistä luokkakavereistani otti yhteyttä ja kertoi aikovansa poiketa Kaustisen festivaaleilla paluumatkalla pohjoiseen suuntautuneelta moottoripyöräretkeltään. Kannustin häntä toteuttamaan suunnitelmansa, vaikka emme voisikaan tavata.

Lauantaina 9. heinäkuuta taisin jo uinailla majapaikassani muistaakseni Sikinoksen saarella, kun havahduin kännykkään tulleen viestin merkkiääneen. Viesti oli Kaustisella paraikaa festivaaleilla olevalta ystävältäni, ja siinä luki vain: ”Vitsi mitkä bileet!!!!!”.

Myöhemmin hän kertoi innostuneeseen sävyyn kaikesta siitä, mitä oli kokenut: Areenan konsertti, ihmiset, tunnelma, kesäyö, onnentunne. Kaustinen oli yllättänyt hänet täysin.

Se, miten yleinen mielikuva kansanmusiikista ja sille omistetusta tapahtumasta on muuttunut vuosikymmenten aikana, on monen asian summa: taustalla ovat kansanperinteen säilyttämiseksi tehty työ, tutkimus ja koulutus sekä lukemattomien yksilöiden uurastus ja yksinkertaisesti rakkaus asiaan. Yksi syy muiden joukossa ovat ehdottomasti jokaisen Kaustisella ensimmäistä, toista tai viidettä kymmenettä kertaa käyvän kokemus ja tarina, jota hän kertoo.

Ei tästä ystävästäni mitään kansanmusafania tullut, eikä hän ole tainnut sen koommin tänne asti Etelä-Suomesta eksyä. Mutta ainakin hän muistelee tapahtunutta mielellään ja on taas yksi viestinviejä kertomassa muillekin, miten ihanaa Kaustisella voi olla, ja vaikuttamassa siten yleiseen mielikuvaan kansanmusiikista ja kansanmusiikkijuhlasta.

Vaikka eihän sitä kukaan voi käsittää, ennen kuin on sen kaiken itse paikan päällä kokenut.

Teksti: Hilkka Rauhala

Kuvat: Leo Torppa / Kansanmusiikki-instituutti ja Krista Järvelä

The post ”Vitsi mitkä bileet!!!!!” appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Kun mietin Kaustisen kansanmusiikkijuhlia, mieleen nousevat upeat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Näin voi tapahtua aivan yllättäen Pelimanni-ravintolan terassilla, Kappelin grillin jonossa, Keskipohjanmaa-areenalla tanssiessa tai vaikkapa rinteessä keskellä yötä. Musiikin lisäksi Kaustisella parasta onkin kansanmusiikkiväen yhteen kokoontuminen ja eri sukupolvien kohtaaminen – kaikkia meitä yhdistää rakkaus samaan asiaan. Vuosien varrella olen tavannut esimerkiksi veteliläisen tunnetun kanteleenrakentaja Leander Laasasen tyttären Ritva Kankaan ja persoonallisen kantelepelimannin Voitto Isosaaren.

Visionäärin hirvensarvikanteleet

Keskipohjalaisen mestaripelimannin, kanteletaituri Voitto Isosaaren tapasin vuonna 2014, sinä kesänä, kun olin juuri päässyt opiskelemaan kansanmusiikkia Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan. Tätä erityistä pelimannituttavuutta ja persoonallista taiteilijaa en unohda koskaan. Hän tuli sattumalta kuuntelemaan soittoani Santerin kabinettiin ja kertoi soittavansa kanteletta. Juttelimme tietenkin kanteleista ja pelimannimusiikista. Tapasimme vielä useita kertoja festivaaliviikon aikana. Myöhemmin tajusin, kuinka laajasti Isosaari tunnettiin kantele- ja kansanmusiikkipiireissä, niin hänen visionäärin luonteensa kuin kehittämänsä hirvensarvikanteleet.

Valitettavasti Voitto Isosaari menehtyi seuraavana syksynä 2014. Vaikka tuttavuutemme jäi lyhyeksi, muistelen suurella lämmöllä kohtaamistamme. Mestaripelimannin arvonimen Vetelistä kotoisin oleva Isosaari sai vuonna 2000. Hän toimi aktiivisena puuhamiehenä kanteleasian edistämiseksi ja perusti muun muassa vuonna 2011 Kanteleportaalin, jonka saatesanoissa lukee: ”P.S. Tämä on sitten iloisen hauskaa, ei ikärajoitusta, ei pääsyvaatimusta. Takuu, opit viidessä minuutissa!”

Kaustisen festivaali mahdollisti tällaisen ainutlaatuisen, ihanan kohtaamisen, jossa pitkän soittajan uran tehnyt pelimanni ja täysin uransa alussa oleva kaksikymppinen opiskelija saattoivat tavata.

Kanteleystävyys yli sukupolvien

Toisesta upeasta kohtaamisesta Kaustinen Folk Music Festivalilla on kehittynyt oikea kanteleystävyys! Veteliläisen kanteleensoittaja Ritva Kankaan kanssa olemme kirjekavereita ja festivaaleilla näemme tietysti aina. Tapasimme vuoden 2017 festivaaleilla, kun Ritva Kangas tuli kuuntelemaan keikkaani Kaustisella. Soiton jälkeen aloimme keskustella. Tiesin, että Ritva soittaa kanteletta, mutta siinä keskustellessamme historia aukesi ihan uudella tavalla silmieni eteen. Ritva kertoi hänen isänsä olleen Leander Laasanen, tuo tunnettu Perhonjokilaakson kanteleiden rakentaja. Perinne tuli eläväksi, kun sain kuunnella Ritvan tarinoita isästään. Ritva kertoi, kuinka isä oli tehnyt kanteleita suksitehtaan töiden ohessa, ja kuinka Ritva ja muutkin sisarukset soittivat kanteletta. Innostukseni kasvoi koko ajan, kun kävelimme festivaalialueen läpi innokkaasti jutellen. Miten uskomaton sattuma!

Seuraavana päivänä sain kutsun Ritvan kotiin Veteliin, jossa sain kuulla hänen soittoaan ja muisteluitaan. Vetelin oma kantelemalli, 7-kielinen kantele tuli tutuksi, samoin Ritvan hieno soittotaito, improvisaatiokyky ja laulaminen. Ritva muisteli, kuinka kaikki tunnetut kanteleensoittajat kävivät ostamassa Leander Laasasen kanteleita aikoinaan. Lisäksi hän mainitsi tunnettuja kantelepelimanneja, jotka kävivät soittamassa hänen veljensä Kullervon kanssa, kuten Alaspään veljekset ja Eino Tulikari; historia muuttui keskustelun edetessä jälleen enemmän todeksi.

Tämän jälkeen olemme olleet kirjekavereita jo vuosia. Välillä Ritva myös soittaa minulle, ja saan kuunnella puhelimen välityksellä hänen kanteleen soittoaan. Olen hyvin onnellinen tästä kanteleystävyydestä yli sukupolvien. Toivottavasti pääsemme pian taas nauttimaan Kaustisen festivaalin tunnelmasta ja luomaan myös uusia, unohtumattomia kohtaamisia.

Teksti: Sanni Virta

Kirjoittaja on Kantele-lehden päätoimittaja ja keväällä 2021 valmistuva kansanmusiikin maisteri

Kuva: Pasi Virta

The post Kantelekohtaamisia Kaustisella appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Tutustu kesän 2021 festivaalin polskateemaan tanssintutkija Petri Hopun ohjeilla! Pyysimme Petriä kertomaan meille, mikä on polskan ikiaikaisen suosion takana. Hän vastaa tässä blogikirjoituksessa muun muassa näin:

”Polskan yksinkertaisuus lienee ollut merkittävä tekijä sen suosiossa: kynnys polskan omaksumiseen oli varmasti matala, koska sen oppiminen ei vaatinut mitään erityisiä taitoja tai pitkää harjoittelua.”

Johdanto polskaan

Polska on vanhin tunnettu paritanssi Suomessa. Polskan alkuperä on osittain hämärän peitossa, mutta on varmaa, että 1600-luvun puolessavälissä polskaksi kutsuttiin Ruotsissa talonpoikien keskuudessa yleistynyttä tanssia tai tanssimuotoja.

Polska saikin Ruotsin valtakunnassa, johon Suomi tuohon aikaan kuului, selkeästi talonpoikaisen leiman, vaikka säätyläisetkin osasivat sitä tanssia.

Polska yleistyi ilmeisesti melko lailla yhtä aikaa uudenlaisten tanssitilaisuuksien, tanssitupien sekä viulun kanssa. Ensimmäisiä tietoja tanssituvista löytyy Pohjanmaalta jo 1600-luvun puolenvälin jälkeen, ja 1700-luvun alussa tanssituvat, polska ja viulu lienee tunnettu laajalti Länsi- ja Etelä-Suomessa. Vuosisadan loppupuolella polska¬sävelmät kaikuivat jo Keski-Suomessa, Savossa ja Pohjois-Pohjanmaallakin.

Polskan yleisyyttä kuvaa se, että paikoin tanssimista kutsuttiin yleisesti polskaamiseksi. Muutenkin polskan määreinä käytettiin monissa kuvauksissa sanoja tavallinen tai yleinen. Esimerkiksi H.A. Reinholmin Ilokas-käsikirjoituksessa vuodelta 1850 polska mainitaan yleisimmäksi tanssiksi, ja samassa yhteydessä on useita enemmän tai vähemmän tarkkoja kuvauksia polskasta eri puolelta Suomea.

Alueellisuus

Paripolskat olivat valtatansseja 1800-luvun alun Suomessa Karjalaa lukuun ottamatta, mutta vuosi¬sa¬dan puolessavälissä ne alkoivat kadota tanssitilaisuuksien repertuaarista. Peruspolska oli varsin samankaltaista eri puolella Suomea kuten myös Ruotsissa 1800-luvun alkuun asti.

Ruotsissa polskasta kehittyi kuitenkin 1800-luvun paritanssien vaikutuksesta uusia muotoja, joissa pyöriminen tapahtui ympäri tanssitilaa liikkuen, mutta nämä hamburskat ja hambopolskat eivät Ahvenanmaata lukuun ottamatta juurikaan yleistyneet Suomessa.

Jossain määrin paripolskia kauemmin säilyivät piiripolskat, jotka kuuluivat erityisesti häiden ohjelmistoon. Piiripolskat (ringit) tai kejtuina tanssitut koukkuringit (ruots. långdans) muistuttavat keskiaikaisia laulutansseja, ja ilmei¬sesti niiden juuret ulottuvat polskaa ja paritanssia kauemmaksi.

Vanhimmat tiedot häissä tanssituista ringeistä ovat 1700-luvulta sekä Ruotsista että Suomesta, ja näiden tietojen mukaan niissä oli piirteitä niin vanhoista piiri¬- kuin uudemmista paritansseistakin. Piiripolskat ja koukkuringit säilyivät häiden ohjelmistossa Etelä-Pohjanmaalla paikoin 1900-luvulle asti.

Petri Hoppu lupaa, että polskaa oppii tanssimaan ilman erityistaitoja – ihan vaan vapaasti tanssimalla.

Tanssi

Polska tarkoitti alun perin nimenomaan pareittain tanssittavaa tanssia, ja suomalaisessa polskassa sen olennaisimpana piirteenä säilyi pyöriminen pareittain paikallaan eri käsiotteissa, mutta välillä voitiin myös kävellä pareittain rinnakkain, kiertää toinen toista ilman käsiotetta tai pyörähtää yhdistettyjen käsien alta paikalla.

Valtaosin polska perustui varsin yksinkertaisille liikesarjoille: kävelylle, juoksulle ja hyppy-askelikoille. Yleisesti käytettiin myös nykyään liukupolskana tunnettua askelikkoa, jossa pääpaino on toisella jalalla toisen lykätessä tämän takaa vauhtia. Erityisesti ruotsinkielisellä rannikkoseudulla mutta jossain määrin myös muualla käytettiin lisäksi monimutkaisempia polska-askelikkoja.

Polskan yksinkertaisuus lienee ollut merkittävä tekijä sen suosiossa: kynnys polskan omaksumiseen oli varmasti matala, koska sen oppiminen ei vaatinut mitään erityisiä taitoja tai pitkää harjoittelua. Tämä sama pätee edelleen, eikä polskan aloittaminen vaadi nykyihmiseltäkään mitään erityistaitoja. Polskaa oppii vain tanssimalla, ja polskan liikkeitä voi jokainen hakea ihan itsekseenkin.

Musiikki

Suomesta tallennetut polskasävelmät ovat yleensä kolmitasaisia, mutta joukossa on myös tasajakoisia sävelmiä. Ruotsalaisille polskille tyypilliset kolmivaihtoiset rytmit ovat Suomessa harvinaisempia.

Koska polska on koreografialtaan usein yksinkertainen perustuen kävelyyn tai juoksuun, ei tahtilajilla ole aina merkitystä tanssin kannalta: vain monimutkaisempiin liikesarjoihin perustu-vissa polskissa kolmitasaisuus on tanssin kannalta ehdoton. Kävely-, juoksu- tai liukupols-kapohjaisia polskatansseja voi tanssia myös tasajakoisten sävelmien tahdissa.

Peruspolskaa on mahdollista tanssia minkä tahansa musiikin tahdissa, sillä yksinkertaisimmassa muodossa rytmillä tai tempolla ei siis ole merkitystä polskan tanssimisessa. Tällainen polska sopii hyvin ensimmäiseksi paritanssiksi kenelle tahansa, ja sitä voi soveltaa ihan kaikenlaisiin tilanteisiin, vaikkapa pyörätuolitanssiin.

Polska ja festivaaliviikko 2021

Polskan omaksuminen voi olla helpompaa, jos aluksi tanssii sellaisen kanssa, joka on aiemmin tanssinut sitä, koska sillä tavoin pääsee nopeammin tanssin tunnelmaan sisään.

Varsinaista harjoittelua ei kuitenkaan tarvita, vaan tanssilattialle voi tulla polskaamaan ihan ensikertalainenkin.

Polskaan pääsee parhaiten sisään kuuntelemalla mukavia polskakappaleita vaikkapa Tallarin levyiltä ja hakemalla sitä kautta tanssin rytmiä ja liikettä. Yksikseenkin voi polskata ja nauttia musiikin ja liikkeen sulautumisesta toisiinsa.

Teksti: Petri Hoppu
Kuvat: Johanna Hoppu

Petri Hoppu suosittelee harjoitteluun Tallarin levyillään soittamia polskia.

The post Polska tanssittaa yksin, kaksin tai porukalla appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Kaustislaisena kansantanssijana Kaustisen kansanmusiikkijuhlat on minulle joka kesän odotetuin tapahtuma. Todennäköisesti pitkälti tanssiharrastuksen ansiosta olenkin nauttinut festivaalien tarjonnasta vuosi vuodelta entistä enemmän, vaikka runsaan tarjonnan vuoksi mielenkiintoisten esiintyjien keikkoja joutuu välillä jättämään päällekkäisten aikataulujen vuoksi välistä.

Siksi nukkuminen tuntuukin oikeastaan ajan tuhlaamiselta, ja toivoisi olevan mahdollista olla monessa paikassa yhtä aikaa. Kaikesta huolimatta yhdestäkään omasta keikasta en silti luopuisi, sillä vuodessa on 51 muuta viikkoa aikaa yleisön puolella nautiskeluun.

Lettejä ja lukujärjestyksiä

Valmistautuminen festivaaliviikkoon alkaa jo ennen varsinaista juhlaviikkoa etsimällä ohjelmalehtisestä kaikki mielenkiintoiset esitykset ja sijoittamalla ne kullekin päivälle omien esiintymisten lomaan. Lisäksi täytyy silittää esiintymisasut ja tehdä niillekin oma aikataulu, jotta minä ja kaksi nuorempaa sisarustani osaamme olla oikeat vaatteet päällä oikeaan aikaan.

Omien esiintymisten ajankohdasta riippuen keikkavaatteet menevät aamulla kotoa lähtiessä joko pukupussiin tai suoraan päälle, sillä todennäköisesti kotona käymiseen ei juuri ole aikaa. Omat, siskon ja mahdollisesti naapurin tanssijankin hiukset on myös letitetty aamulla valmiiksi.

Mukaan lähtevät myös juomapullo, aurinkolasit tai usein myös sateenvarjo ja jotain lämmintä vaatetta viileneviin iltoihin.

Kaustisen nuorisoseuran JunioriOttoset I -ryhmä festivaaleilla keikan jälkeisissä tunnelmissa vuonna 2016. Salla eturivissä keskellä. Kuva: Eveliina Aho

Festivaalit kotiseutuylpeyden nostattajana

Syntyperäisenä kaustislaisena olen käynyt festivaaleilla liki jokaisena elinvuotenani, ja isona osana niistä ollut esiintymässä Ottoset-ryhmämme kanssa. Kotiseutuylpeys ja arvostus oman kylän festivaaleja sekä paikallista tanssi- ja soittoperinnettä kohtaan ovat kasvaneet merkittävästi, mitä pidempään olen ollut niissä osallisena.

Muistan lapsena pitäneeni Kaustisen festivaaleja melko itsestään selvänä asiana, mutta onneksi ympärilläni olevien kulttuuria arvostavien ihmisten kautta olen ymmärtänyt paremmin festivaalien todellisen laajuuden ja vaikutuksen pienelle paikkakunnalle ja koko kansanmusiikkiyhteisölle.

Parempi ymmärtäminen on puolestaan tehnyt minusta entistä ylpeämmin kaustislaisen ja kansantanssin harrastajan.

Teksti: Salla Aho
Kuvat: Eveliina Aho

Kirjoittaja on 19-vuotias kaustislainen tanhuaktiivi ja jokavuotinen festivaalivieras

The post Festivaalien kasvatti appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Kaustisella lapsuuteni ja nuoruuteni viettäneenä Kaustisen festivaalit ovat kuuluneet kesäni kohokohtiin jo vuosikymmenten ajan. Vaikka olen asunut vuosia ulkomailla, festivaalien merkitys ei ole vuosien saatossa yhtään vähentynyt.

Sinne missä juuret ovat, on aina ihana palata ja kokea se kaikki uudelleen. Ylpeys omasta taustasta kansantanssin ja kansanmusiikin parissa on ulkomaan vuosien myötä tietyllä tapaa jopa kasvanut.

Ensimmäisen kerran esiinnyin festivaaleilla joskus 1980-luvun alkupuolella, ensin Valon Pelimanneissa ja melko pian myös Näppäreissä ja Kaustisen nuorisoseuran Ottosissa.

Esiintymisiä oli ihan lapsena vielä aika vähän, mutta vuosi vuodelta tahti kiihtyi niin kovaksi, että hulluimpina vuosina minulla oli mummolan autotallissa festivaalialueen liepeillä väliaikainen pukuvarasto, koska kotiin asti ei olisi millään ehtinyt esitysten välillä vaatteita vaihtamaan.

Noilta ajoilta on tosi paljon ihania muistoja. Erityisellä lämmöllä muistelen kavalkadeja ajoilta, jolloin niitä esitettiin vielä Kalliopaviljongilla. Mikä tunnelma siellä oli! Kavalkadit olivat aina sellainen koko soittavan ja tanssivan Kaustisen yhteinen taidonnäyte, että oli ilo ja kunnia olla mukana.

Kesäloma Kaustisella

Nykyään Kaustisen festivaalit kuuluvat olennaisesti perheemme kesäloman viettoon. Kesäloma alkaa täällä Sveitsissä vasta heinäkuun alussa, ja suuntaamme aina heti suorinta tietä Suomeen.

Ensimmäinen lomaviikko alkaa perinteisesti viulun virityksellä, jota seuraa vimmattu pelimannien yhteissoittokappaleiden harjoittelu. Suurin osa sujuu vanhasta muistista, mutta mukana on kyllä aina joku oudompikin kappale, jota saa tosissaan harjoitella.

Olen mukana myös VeteraaniOttosissa ja lapseni Ottosten perillisissä. Yhdessä harjoitellaan myös Valon Pelimannien esityksiin. Melko samalla kaavalla siis mennään kuin aktiiviaikoinakin, tosin aikaa jää nykyään onneksi paljon enemmän festivaalitunnelmasta nauttimiseen ja ystävien tapaamiseen.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen

Valon Pelimannnen esitykset kuuluvat Veera Valon festivaaliviikkoon. Kuva on Soittosalista vuodelta 2012.

Parasta on ihan kaikki!

Minun oli tarkoitus tuoda tähän blogiin ulkosuomalaisen näkökulmaa, mutta oikeastaan olen melkein jäävi sanomaan asiasta yhtään mitään; niin syvällä kaustislaisuus minussa välimatkasta huolimatta edelleen on.

Kysytäänpä siis lapsiltani, jotka ovat asuneet suurimman osan elämästään ulkomailla ja joiden mielikuva suomalaisuudesta ja Suomen kansanperinteestä perustuu suurelta osin siihen, mitä festivaaleilla on nähty ja koettu.

“Festivaaleilla on parasta ihan kaikki! Siellä pääsee esiintymään, ja Areenalla saa tanssia, vaikka ei olisi edes oma esitys. Siellä saa laittaa kansallispuvun päälle ja syödä suomalaista ruokaa (juustopaistia, muikkuja, grilliruokaa). Ja kaikista parasta on se, kun siellä on tosi paljon ihmisiä, mutta silti kaikki juttelee toisilleen.”

Kyllä Kaustisen tunnelma saa siis ulkosuomalaisenkin pauloihinsa, jopa siinä määrin, että meillä soi kesälomalla autossakin Ottosten purppurilevy.

Teksti ja kuvat:
Veera Valo

Veera Valo on syntyisin Kaustiselta, asuu lapsineen Sveitsissä. Hän on entinen aktiivitanssija ja pelimanni.

The post Sydän aina Kaustisella appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Kaustislaislähtöisinä harmooninsoittajasiskoksina lempihetkemme vuodesta on se, kun keräännytään porukalla villenpipon alle soittahan festivaalivieraat tervetulleiksi, kesätuulen pelmahdellessa leppoisasti ympäri areenaa.

Meille musiikista on muodostunut myös ammatti, ja olemme päässeet touhuamaan monipuolisesti kansanmusiikin parissa sekä yksin että yhdessä. Santeri Isokangas on kerran hupaisasti tokaissut: ”Musiikki Kaustisella on monen sukupolven verenperintöä, jota sitkeästi pidetään yllä siitäkin huolimatta, että kaustislaisten pellot jäisivät soiton takia vähän huonommin muokatuiksi kuin naapuripitäjässä. Meillä on kuitenkin elämä hauskempaa.”

Ja hauskaahan elämä on – ripaus musiikkia tekee arjesta huomattavasti mukavampaa. Ja harmoonin soittaminen ammatikseen, se se vasta mukavaa onkin! 

Maailmalla matkatessa suhde sympaattisen harmoonin kanssa syvenee, kun sitä kärrää milloin minkäkinlaisiin paikkoihin.

Mieleen on jäänyt spontaani soittelo avaamalla harmoonin kansi espanjalaisella torilla, kuten myös konsertti vanhassa myllyssä Saksassa. Tai Etelä-Afrikan Soweton slummialueella, jossa yleisön edustajat eivät olleet nähneet vaaleaihoisia koskaan aiemmin.

Helsingissä asumisesta on jäänyt mieleen, kuinka maalaisena on ollut humoristista kärrätä harmoonia varoen, ettei jäisi jumiin keskelle Mannerheimintietä sen lyhyiden liikennevalojen vuoksi – ja jäikin. Koska soittimen on tullut olla tarpeeksi pieni mahtuakseen ratikkaan, suuremmat “puimurit” muhkeine soundeineen on ollut mahdollista pyhittää vain isompiin keikkoihin.

Näitä komeita, vanhoja tupaharmooneita täytyy muuten hamstrata, vaikkei niillä soittaisi kuin kerran vuodessa. Onhan ne nyt niin kauniita ja pehmeä-äänisiä. Ei sillä, että niitä pieneen asuntoon kovin montaa mahtuisi. Onneksi vanhempien huushollissa on ollut tilaa säilyttää (sori isä ja äiti).

Harmoonihommia 

Harmoonin soittaja eli tämmäri tarkkailee maailmaa omasta perspektiivistään säestäjän roolissa, soittopelin takaa. Vuosien yhteissoiton myötä, naapurin soittoa kuikuilemalla löytyi se groove, se svengi.

Meille on aina tarjottu matalan kynnyksen mahdollisuus tulla porukkaan soittamaan. Olemme myös aina saaneet soittimen eteen, vaikka omia harmooneita ei ensin omistettukaan. Ne tuotiin meille ja muille valmiiksi paikalle.

Yhteisöstä on aina löytynyt talkoohenkeä näiden mööpelien roudaukseen, kun niitä on parhaimmillaan ollut lavalla kymmeniä samaan aikaan. Kiitos huoltojoukoille ja soittokavereille vuosien yhteispelistä. Ei oltais tultu tänne asti iliman teirän apua ja tukea.  

JVG:n biisi kiteyttää osuvasti sen, mistä soitto- ja tanhuharrastamisessa sekä kaustislaisessa festivaalihumussa on kyse. Yhteisössä, jossa kukin voi osallistua yhteisen hyvän eteen omilla taidoillaan ja tavallaan:  
 
“Ja vain rakkaudest’ lajiin 
palattiin sen pariin 
Soitellaan sovitaan kyytei 
iltamyöhään pestään pyykkei 

Faija sä tiedät miks me ollaan tääl 
Mä tiedän et snaijaat 
rakkaudest lajiin” 
 

Teksti:
Oona Harju ja Neea Lamminmäki 

Oona Harju on muusikko, pedagogi, säveltäjä ja Sibelius-Akatemian opiskelija, joka tunnetaan mm. yhtyeestä NOOLI. 
Neea Lamminmäki on pelimanni, pedagogi ja tutkija, joka pyörittää perustamaansa Kuljun Pianokoulua Pirkanmaalla. 
 

The post ”Rakkaudest’ lajiin” appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

Esiintyvä taiteilija ja hoivamuusikko Maria Kalaniemi on nähnyt, miten kansanmusiikki avaa ovia laajaan työnkuvaan. Musiikin voima on näyttäytynyt erityisesti, kun hän on istunut harmonikka sylissään muistisairaan äitinsä vuoteen äärellä hoivakodissa. Tilanne saa hänet miettimään sellaisia nuoria muusikoita, jotka eivät välttämättä nauti estradilla olemisesta ja miettivät tulevaisuuden työnkuvaansa.

Maria Kalaniemi on nyt valittu Kaustisen vuoden yhtyeeksi toisen kerran. Ensimmäinen oli vuonna 1989 Niekku, Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosaston historian ensimmäinen kurssiyhtye. Niekku tuli 90-luvun alkupuolella tunnetuksi kokeilevana kansanmusiikkiyhtyeenä myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Kun Maria Kalaniemi & Eero Grundström julistettiin Kaustisen vuoden yhtyeeksi 20. helmikuuta 2021, he soittivat tyhjälle salille Eläköön Folk! -gaalassa Tampere-talossa. Duolla on ollut korona-aikakaudella niin monia striimattuihin konsertteja, että Kalaniemi sanoo jo tottuneensa niihin – jollakin tapaa. Erikoisin hetki on lopetus. Sanot kiitos ja vastassa on hiljaisuus.

– Jakaminen on kuitenkin se, mikä muusikkoudessa minua voimaannuttaa ja saa tekemään taiteilijan työtä. Kun näkee konsertissa ihmisten kasvot ja ilmeet! Ja konsertin jälkeen saa kohdata ja jutella! Striimeissä tekee parhaansa sillä hetkellä, että musiikillinen lataus ja henki välittyvät ruudun taakse.

– Jokainen esiintyminen on aina uniikki. Voi olla oikein erityisen hyvä fiilis, mutta ne ovat pieniä ihmeitä, eikä koskaan voi tietää etukäteen. Striimattukin konsertti saattaa olla euforinen kokemus.

Maria Kalaniemi kuvattiin päiväretkellä ystävän luona Suomusjärvellä Salon lähellä helmikuun lopulla. (Kuva: Heidi Velamo)

Pienimuotoinen hetki, muusikkouden huipentuma

– Ihan nuoresta tytöstä asti, olen erityisesti nauttinut musiikillisesta vuorovaikutuksesta silloin, kun ollaan kahdestaan – kaksi ihmistä, läsnä hetkessä.

Viime aikoina pienimuotoiset hetket ovat olleet Maria Kalaniemelle erityisiä, kun hänen äitinsä on sairastanut pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia.

– Olen soittanut usein äitini sängyn vieressä hoivakodissa. Muusikkouden huipentuma on tapahtunut siellä, siinä huoneessa. Samalla kun olen laulanut ja soittanut bassokädellä, olen pystynyt oikealla kädellä silittämään äitiä. Haitarin kanssa onnistuu tällainen yhdistelmähoito.

Maria Kalaniemi on pohtinut Sibelius-Akatemian lehtorina, miten monin eri tavoin muusikkoutta voisi toteuttaa. Hän toivoo, että nuoremman polven muusikot näkisivät vaihtoehtojen koko kirjon.

– Spektri on todella laaja, kun mietin, millaista kansanmusiikista pohjautuvaa työnkuvaa olisi mahdollista luoda. Monesti tänä päivänä mennäänkin hybridimalleilla: muusikkoutta, opetusta ja keikkailua.

– On tärkeää löytää sellainen tapa toimia muusikkona, mikä itselleen toimii ja tuntuu hyvältä.

Ystävän koirat Fanny ja Freya olivat mukana Kalevalan päivän retkellä. (Kuva: Heidi Velamo)  

Kaustinen avasi ovet maailmaan

Maria Kalaniemen ura harmonikkataiteilijana juontaa osittain myös Kaustiselle. Hän pääsi sisään Sibelius-Akatemian vasta perustetulle kansanmusiikkiosastolle vuonna 1983. Tie Kaustiselle tuli heti tutuksi, kun opiskelijat viettivät periodijakson mestaripelimannien opissa Keski-Pohjanmaalla.

– Festivaaleilla vaikutuksen teki se, soiton monimuotoisuus ja se, miten joka paikassa soi. Siellä syntyi merkityksellisiä ihmiskontakteja ja monet, monet kokoonpanot, joissa olen soittanut. Vuosikurssiyhtyeestä tuli Niekku, ja vuonna 1989 me oltiin Kaustisen vuoden yhtye.

Kansanmusiikkijuhlilla on ollut merkittävä rooli Maria Kalaniemen kansainvälisen yhteyksien avautumiseen.

– Kaustisella oli kansainvälisiä toimittajia, jotka haastattelivat konserttien jälkeen. Haastatteluilla on ollut minulle iso merkitys näkyväksi tulemisessa nuorena muusikkona.

Työelämätietoisuus kuuluu nykyään keskeisesti opintoihin Sibelius-Akatemian kansanmusiikin linjalla, samoin markkinointi ja oman muusikkoprofiilin luominen. Niiden tärkeänä tukena Maria Kalaniemi näkee esimerkiksi Kaustisen showcase-valinnat.

– Valinnat ovat tärkeitä mahdollistajia tuleville yhtyeille ja muusikoille.

Pellolla tuli vastaan valtava, Enäjärvestä noussut hauki. (Kuva: Heidi Velamo)

Soiva saattohoito, kun sanoja ei enää ole

Maria Kalaniemi on opiskellut nyt neljän vuoden ajan Tommy Hellsten -instituutissa. Hän valmistuu tänä keväänä terapeutiksi ja tekee parhaillaan lopputyötä ja toimii terapeuttiharjoittelijana.

– Lopputyöni otsikko on Soiva saattohoito. Olennaista on se, miten muistisairauden loppuvaiheessa ei riitä mekaaninen hoitaminen. Pitää olla läsnä, ihminen joka on tavattavissa. Tunnemuisti säilyy loppuun saakka, kosketus aktivoi ja musiikki herättää tunteita.

– Alzheimerin taudin loppuvaiheessakin saattaa muistaa todella hyvin laulunsanoja tai jopa soittaa itse, jos on aikaisemmin soittanut. Kun ei ole enää sanoja, musiikki on silta menneeseen. Se tuo lohtua, se tuo turvaa.

Soittamisen lisäksi Kalaniemi on pohtinut hoivakotien näkymiä tulevaisuudessa myös omaisten yhteisöllisyyden näkökulmasta.

– Onhan se hyvin erikoista, että ihminen suljetaan loppuelämäksi laitokseen. Jo se on itsessään trauma. Meillä muistisairaiden omaisilla on vaikka mitä ominaiskykyjä, joita voisimme jakaa ja hyödyntää hoivaympäristössä.

– Olen kaivannut yhteisöllisyyttä ja tiiminä toimimista hoitoympäristössä. Että puhallettaisiin yhteen hiileen. Tämän kautta saisi purettu kuormitusta niin hoitohenkilökunnalta, omaisilta kuin potilailta. Yhteisöllisyydellä luomme turvaa ja iloa hoitoympäristöön.

Tukena ja turvana, ilona ja riemuna

Maria Kalaniemi on miettinyt musiikin vaikutusta ihmisen elämään myös ikääntymisen varhaisissa vaiheissa.

– Omaan arkeen tulee vanhetessa kaikenlaisia asioita. Musiikki antaa voimaa. Se on turvana ja tukena, ilona ja riemuna. Se on elämän lähde, joka pulppuaa. Musiikissa on kaikki.

Teksti:
Marita Salonen

Täältä voit lukea lisää Vuoden yhtyeen valinnasta

The post Vuoden yhtyeen Maria Kalaniemi: Musiikissa on kaikki appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.

The post Kaustisen paratiisissa appeared first on Kaustinen Folk Music Festival.