Nothing else matters

Anttilan pelimannit Soittosalissa tiistaina 12.7.2016. Kuva Lauri Oino.

Anttilan pelimannit Soittosalissa tiistaina 12.7.2016. Kuva Lauri Oino.

Tiedän moniaita kaustislaisia, jotka ovat käyneet festivaaleilla kaikki 49 kertaa tai koko ikänsä, ja joille tunnelmaan pääseminen ei vaikuta olevan merkityksellinen kysymys. Myös juhlien vakiovieraita katsellessa, niin pelimanneja kuin yleisöä, olen aistinut saman. Ei tunnelmaan päästä – se alkaa kun otetaan pelit esiin ja ruvetaan soittamaan ja kuuntelemaan.

Niinpä on noloa, että vain tusinan vuotta täällä asuneena ja viitisen vuotta intensiivisemmin mukana olleena joskus ottaa koville. Maanantai tuntui nihkeältä. Väsytti valmiiksi, tympäisi, näin toisten ilon, mutta se ei tarttunut. Haahuilin ympäriinsä ja halusin pois.

Tiistaiaamuna herätessä tuntui musertavalta ajatella, että tätä on edessä vielä viikko. Vääntäydyin kuitenkin toimistoon tuuppaamaan tiedotteen maailmalle ja säntäsin vähän myöhässä Soittosaliin kuvaamaan kaustislaisia porukoita Kansanmusiikki-instituutin arkistoihin.

Anttilan pelimannit soittivat, ja lavalle pääsi nuorin sukupolvi vanhemman ja keskipolven jälkeen. Tusinan verran, Anttiloita, Eteläperiä, Hanhikoskia, sisaruksia, serkuksia, mitä lie. Isompien soittimistosta olisi rakentanut vaikka minkä kokoonpanon, pienimmillä oli kapulat käsissä.

Sitten napsahti. Viimeiseksi juniori-anttilalaiset soittivat ja lauloivat Tarmo Anttilan tekemän laulun, jossa kerrotaan suvusta ja sen vaiheista amerikkaanmenijöineen ja muine tarinoineen. Suvun oman laulun! Mukaan tulivat myös vanhemmat, lava täynnä anttilalaisia, jotka antoivat mennä. Yhteinen ilo näkyi, kuului – ja tarttui – vastustamattomasti. Yhtäkkiä me, täpötäysi soittosalillinen, olimme Anttiloiden perhejuhlassa, ja tuntui melkein siltä, että tuo suku otti hetkeksi meidät kaikki lämpimästi osakseen.

Ei väliä, vaikka kappale ei ollut kovin kansanmusiikillinen, ei väliä, vaikka kappale tai tulkinta eivät ehkä jää länsimaisen musiikin historiaan. Yhteisen musisoinnin taika ja voima porautuivat ytimiin.

Olin, taas kerran, sittenkin, myyty, ja perään tulleiden Salonkylän pelimannien aina hienot Wiljami Niittykoski ‑soitannat leijuttelivat sielua lisää. Mietin taas kerran, minkälainen aarre näillä kaustislaisilla on käsissään, kun sukulaiset ja naapurukset voivat kokoontua musiikin taikapadan äärelle näköjään noin vain ja leijua yhdessä jonnekin. Ja mihin ja miksi se aarre tuntuu aikanaan hävinneen miltei kaikkialta muualta? Kaustisella tarvittiin muun muassa Santeri Isokangas, joka puhalsi perinteisiin henkeä silloin, kun ne sitä kaipasivat. Mitä jos kaikkialla olisi ollut Santeri Isokankaita silloin, kun ei vielä ollut myöhäistä?

Onneksi on kuitenkin vielä tai taas soittajia ympäri Suomen, ja onneksi meillä on Kaustisen festivaalit – ottamatta mitään pois muilta hienoilta kansanmusiikkitapahtumilta – jossa he voivat leijua yhdessä.

Jatkoin Soittosalista pressitoimistoon nurkumaan kahvia. Aamun pressitilaisuus oli käynnissä, jäin ovensuuhun kuuntelemaan päivän vieraiden soittoa. Timo Alakotila pianoineen leijaili albatrossina jossain ulapoiden yllä, ja Karen Tweed haitareineen pyrähteli pääskysenä ympärillä. Karen Tweed sanoi, että ”Alakotila on suomalainen kansallisaarre, jota pitää vaalia, ja aarteita vaalitaan soittamalla. Nothing else matters.”

Niin, soittamalla. Nothing else matters.

 

Lauri Oino

Tuottaja

Kansanmusiikki-instituutti

Share