Festivaaliruoka – körpäkästä ei päivääkään

Amerikan Yhdysvaltojen syntymäpäivänä muistamme kiitollisuudella heinäkuun alkua kuusikymmentäkolme vuotta sitten, jolloin setä Samuli laivasi Helsingin olympialaisiin 720 000 pulloa Coca-Colaa. Aikamoinen lasti silloin, nythän tuo ei ole oikein mitään. Saman verran keskivertoseurue tuo nykyään Virosta viinaa päivässä, ”omaan käyttöön”. Amerikan kauppamiehet olivat fiksuja ja antoivat cokiksen yksinmyynnin Suomessa sotainvalideille. Myyntiverkosto olikin periaatteessa aivan valtaisa. Isäni, joka oli sotainvalidi, ei tietääkseni raittiusmiehenä Coca-Colaa kaupitellut, mutta osti sentään yhden pullon sitä mankuneelle velipojalle Olympiastadionin B-katsomossa, kun tsekki Emil Zatopek voitti ensin 5000 metriä, sitten 10000 metriä ja lopulta vielä maratonin. Janohan siinä tuli katsoessa. Vielä 50 vuotta myöhemmin isä muisti mainita, että ”se pullo muuten maksoi 20 markkaa”.

Coca-Colan voittokulkua ei estänyt mikään samaan aikaan, kun piimän, kurrin ja hyväluontoisen sahdin käyttö urheiluväen keskuudessa väheni huolestuttavasti. Se ei voinut olla vaikuttamatta tuloksiin. Kun sota-aikaiset ärhäkät pervitiinivalmisteet oli käytetty viimeistä hippua myöten sekä pitkänmatkan hiihdon että juoksun sankaritekoihin, ei Coca-Colasta ollut sen korvaajaksi. Kokauutteen vaikutus siinä oli kovin vähäinen. Ja onhan se nähty urheilukentillä. Yleisurheilumme sivuluisulle ei loppua näy. Kun dopingiin emme turvaudu, kiinnittäkäämme siis katseemme urheiluväen ravitsemukseen. Kesäfestivaalikonkarina olen pannut merkille, että festivaaleilla tarjoiltava kenttäruoka ilmiselvästi vaikuttaa festariyleisön käyttäytymiseen ja moniin suorituksiin. Festivaaliruokaa syötyään monet jaksavat kukkua yöt läpeensä aina aamupuolelle saakka, monet ilman paitaa ja toista kenkää, mutta haitanneeko tuo. Myös lauluääni paranee ja ainakin kovenee. Ruoka tuo tunteet pintaan ja poistaa estoja. Spontaanit paini- ja nyrkkeilyottelut kuuluvat asiaan, ja järjestysväki katseleekin niitä usein ja mielellään: ”Hyvä ruoka, parempi mieli”, vai miten se mainos taas menikään.

Festivaaliruoka on nykyisin toista maata kuin ennen maakuntajuhlilla. Haalean väskynäsopan ja kylmän ohrapuuron tilalla on sofistikoituneempaa sapuskaa. Ystäväni keittiömestari Tarmo Wasenius kehitti aikoinaan massaruokailuun soveltuvan konseptin, jonka eri versioita taitaa olla tarjolla lähes kaikilla kesäjuhlilla. Ruokalajin nimi on Körpäkkä, joka kuvaa hyvin sen sisältöä ja herkullisuutta. Intiaanien muinainen voimaruoka oli Pemmikaani. Sen avulla he saavuttivat ylittämättömät urotekonsa. Tarinan mukaan se kuitenkin loppui niinkin myöhään kuin 1890, päivää ennen Wounded Kneen tapahtumia, jossa intiaanit hävisivät uutuusjuoma Coca-Colan vaikutuksessa olleille valkonaamoille 6-0. Pemmikaanin alkuperäinen resepti tuhoutui tuossa taistelussa, mutta olisiko Körpäkästä Suomen urheilun pelastajaksi? Hullumpaakin on kokeiltu.

Lauri Tuomi-Nikula,

ymmärrettävästi entinen lehdistöpäällikkö

 

 

 

Share